Nokikana

Rehevillä järvillä ja merenlahdilla viihtyvä nokikana on elintavoiltaan lähisukulaisiaan rantakanoja sorsamaisempi: se etsii valtaosan ravinnostaan sukeltamalla ja liikkuu mieluiten uimalla. Levinneisyys ulottuu Azoreilta ja Kanariansaarilta Euroopan ja Pohjois-Afrikan kautta pitkälle Aasian itäosiin Japaniin ja kaakossa Australaasiaan asti. Maailmanlaajuisesti nokikanaa pidetään elinvoimaisena, mutta monin paikoin sitä ovat taantuneet vesistöjen liikarehevöitymisen aiheuttama veden samentuminen ja pohjakasvillisuuden väheneminen, särkikalakantojen runsastuminen sekä naurulokkiyhdyskuntien väheneminen. Nokikana on Suomen rantakanoista runsain. Suomessa levinneisyys ulottuu Oulun korkeudelle, mutta sisämaassa on laajoja alueita, joilta sopivat pesimäbiotoopit puuttuvat. Suomalaiset nokikanat muuttavat talvehtimaan laajalle alueelle läntiseen Eurooppaan, mutta osa talvehtii säännöllisesti sulapaikoilla. Laji runsastui vesistöjen rehevöitymisen seurauksena 1970-luvun lopulle, mutta on sittemmin taantunut niin, että vuonna 2015 se siirrettiin suoraan elinvoimaisista erittäin uhanalaisiin.